Ruisleipää, limppua tai puolivahvaa, leivottiin yleensä viikon parin välein ja leivät säilytettiin aitassa jyvälaarissa tai juurisaavissa. Ruislimppua leikattiin valmiiksi siivuja tai teräväkärkisiä paloja, jotka pantiin koriin tai lautaselle. Rieskaa leivottiin yleensä lauantaina ja sitä riitti syötäväksi ainakin pyhäksi. Silloin kun kesällä ei uskallettu tulipalovaaran vuoksi lämmittää pirtin uunia, käytettiin kuivaleipää ruokapöydässäkin. Muutoin se oli hyvää eväsleipänä. Lapsille ja vanhuksille annettiin yleensä pehmeää leipää.

Ruokapöytään kuului melkein joka aterialla suolakala, joka tuotiin tarjolle puisessa kaarassa. Isot kalat voitiin paloitella valmiiksi ja jokainen sai itse paloitella sopivan palasen. Voi oli sen sijaan harvinaisempaa herkkua, sillä se oli tärkeä myyntituote, jota ei raskittu itse syödä (Päivi Rahikainen, Aamukahvista iltaseen, Raito 2, 1993).